On kaksi tapaa tulla onnelliseksi: mennä tanssitunnille tai taidevalimolle.

Ongelma ratkaistu, seuraava...

Taidetanssitunneilla saa ilmaista tunteitaan, joita ei muutoin pysty aina tunnistamaan tai sanoittamaan. Tanssitunneilla saman koreografian voi vääntää tuliseksi, tyttömäiseksi, lempeyttä huokuvaksi, keppostelevaksi, kainostelevaksi tai jopa julkeaksi. Ja aina tunneilta poistuu onnillisena. Toisinaan kadottaa aijan ja paikan ja on niin pakahtumaisillaan onnesta, että toivoisi jopa kuolevansa siihen paikkaan.

Taidevalu on myös opettelua itseensä. Jos ottaa etäisyyttä, voi tarkastella, kuinka alitajunta nappaa kiinni pieneen vihjeeseen ja lähtee kuljettamaan sitä eteenpäin. Voi naureskella, kuinka ego pettyy, jos joku suunnitelma ei toteutunutkaan halutunlaisesti, mutta käsillä tekeminen ja itsensä haastaminen tekee jo itsessään onnelliseksi. Mikä juuri pronssivalusta tekee huikean, on se ajatus, että tämän päivän sodanjulistukeni jäävät ilkkumaan jopa vuosituhanneksi. (Sikäli mikäli kukaan ei katso sopivaksi niitä sulattaa :) ) Jos pronssinaiseni näyttää keskisormea, ymmärtääkö ihminen tuhannen vuoden päästä sen merkityksen? Toisaalta tämä tuo myös vastuuta yhteisten luonnonvarojen käytöstä: onko minulla oikeus tehdä juuri tämä työ? Onko se tarpeeksi hyvä metallin säilytysmuodoksi?

Happiness is made from dance and bronze sculpturing